Ei tästä tule mitään. Mua väsyttää ja kaikki tuntuu taas menevän niinkuin menee. Mitä on tapahtunut? Mulla pitäisi olla kaikki nyt hyvin. Pitäisihän?
Miksei musta tunnu siltä?
Mä en tiedä mitä oikeesti pitäisi tehdä... Mä vihaan itseäni.
Mä en pysty lopettamaan enää tätä. Mitään.
Mä en kelpaa mihinkään, minnekään. Mä olen liian vähän kaikille. Ei kukaan tarvitse mua mihinkään.
Mun oli pakko kirjoittaa jotakin ajatuksia.. En mä tiedä... Mun oli pakko saada jotakin aikaiseksi.
___________________
B.E.D
"Mikä sulla on?"
"Ei mikään."
"Onhan. Miks sä itket?
"Ei kuulu sulle. Meepois."
"Enhän mee. Mikä sulla on?
"Häivy. Jätä mut rauhaan!"
Mä istuin sängyllä ja tuijotin lattiaa. Mä vihasin niitä kaikkia.
Vihasin niitä kaikkia, jotka esittivät olevansa kovinkin
kiinnostuneita. Mä olin niin varma, ettei ne musta oikeasti
välittäneet. Täysin varma.
Mun käsi kävi taas irttaripussissa. Viiden euron pussi olisi kohta
tyhjä. olisihan mulla sitten vielä toi Aarrearkkupussi. Mä vilkaisin
ovea ja piilotin karkit tyynyn alle, pureskelin nopeasti lopun
piparminttutyynystä ja astelin ovelle ja astuin eteiseen.
"Mihin te ootte menossa?" kysyin äidiltä ja Kristianilta, jotka pukivat vaatteita päälle.
"Me käydään mummolla. Kai sä pärjäät?" äiti lausahti ja mä tiesin että se viimeinen lause oli vitsi.
"Aina. Ainahan mä", mä vastasin tuttuun tapaani ja kävelin keittiöön ja join vettä, odottaen että ovi sulkeutui.
Seisoin ikkunassa niin kauan, kunnes näin kaksikon siirtyvän
bussipysäkille ja avasin sitten jääkaapin oven. Vielä yksi jogurtti oli
jäljellä. No, kai sen voisi syödä. Se oli sitä paitsi mun. Mä tartuin
suureen purkkiin ja hain pikkulusikan ja avasin purkin, maistaen sitten
pähkinä-ruisjogurtin tutun maun.
"Mussa ei ole mitään vikaa."
"Ei, eihän meissä kenessäkään."
"Kisu, mikset sä usko mua?"
"Mikset sä hyväksy itseäsi. Mikset sä hae apua, Kisu?"
"Haista paska. Mä mitään apua tarvitse."
"Niinhän sä sanot."
"Mä pärjään yksin. Mä san tän loppumaan."
"Niin, samoin kun tän sun yksinpuhelun peilin kanssa?
Mä olen vain sun peilikuvas"
"Niin kai... Kyl mä tiedän sun olevan vain kuva.
En mä sille mitään voi. En mä voi. Se vain tapahtuu. Mun katse tuijotti ihmisiä, jotka kulki mun ohitseni.
Mä halusin eroon tästä kaikesta, mutta mä en pystynyt. Ne toiset teki
siitä liian vaikeaa. Jos se yksikin olisi voinut olla sanomatta sitä,
mitä oli sanonut. Miksi ne kaikki sanoi niitä sanoja, joista mä en
pitänyt.
Mä vihasin niitä. Ne oli kauniita ja laihoja. Mä en ollut. Mä en tiedä millainen mä olen, mutta jonkinlainen.
Mutten ainakaan kaunis, enkä laiha.
Mun pitäisi aloittaa laihduttamaan.
"Kisu?"
"Hmmm..."
"Onks kaikki hyvin...?"
"Joo."
"Sä oot kauheen hiljainen..."
"Ei oo mitään sanottavaa..."
"Aijjaa..."
Siihen se sitten jäi. Mikä mussa on vikana? Jos äiti ei olisi ostanut
jätskiä pakkaseen, niin kaikki olisi sujunut. Ihan varmasti olisi
sujunut.
Mä vihaan äitiä! Mä vihaan sitä!
Ja Kristian senkun jaksaa muistuttaa kuinka hullu ja mielisairas mä
olen. Niin, haukkukaa vaan Kristaa. Sitä saa haukkua. Sen syytähän
kaikki tässä maailmassa on! Käskekää se tekemään jotakin ja haukkukaa se sitten, kun se ei tee niin kuin pitäisi.
Sehän sen elämän tarkoitus on.
Kuunnella haukkumista.
"Niin ja sitten... Sori... En mä voikaan sanoa sitä, kun Krista on tossa...."
Miksi hitossa mä ostin tän karkkipussin ja limsapullon? Äiti tappaa mut
jos se näkee vielä yhden pullon. Jospa toi yks ottaisi tän itselleen ja
veisi kauppaan. Mä en voi ottaa sitä.
Kiitos taas sullekin, nyt mulla on irttareitakin. Mä vihaan itseäni.
miksi hitossa mä nyt näin menin tekemään? Mitä järkeä tässä oli?
"Sä oot saatanan hullu ja mielisairas lehmä..."
"Joo..."
lauantai, 9. joulukuu 2006
Kommentit